KERJ - virtuaalinen jaos
Muutaman vuoden tauon jälkeen Kenttäratsastusjaoksen mestaruuskilpailut ovat taas täällä! Vuoden 2026 kenttämestaruudet järjestetään syyskuun viimeisenä viikonloppuna Päijät-Hämeessä, Pyökkipolun mailla. Lauantaina 26.9. ratkotaan ponien, suomenhevosten ja nuorten hevosten kenttämestaruudet, ja sunnuntaina 27.9. jännitys huipentuu kun käydään tuotosluokan kenttämestaruus ja kruunataan itse Kenttämestari tälle vuodelle.
Viimeinen ilmoittautumispäivä on 24.9. Huomioithan hevostasi ilmoittaessa, että sen kilpailuoikeus tarkastetaan ilmoittautumisen yhteydessä! Hoidathan siis osallistuvan hevosesi sivut ajantasalla sen iän (tulee olla ensimmäisenä kilpailupäivänä 26.9. vaatimusten mukainen) ja KERJ-kilpailusijoitusten osalta. Vaikka hevosella olisi mahdollisuus osallistua useampaan luokkaan (esim. 8-vuotias hevonen voi vielä osallistua sekä nuorten että hevosten kenttämestaruuteen), muistathan, että se voi osallistua vain yhteen mestaruusluokkaan.
Ikärajoitusten lisäksi osallistuvalla ratsukolla tulee olla joko nuorten luokissa vähintään 10 sijoitusta / +8v luokissa 20 sijoitusta mestaruusluokkansa kilpailutasolta tai kilpailutason vähimmäisominaisuuspistemäärä.
Vaadittavat ominaisuuspistemäärät (VRL:n porrastetut kilpailut -sivulta katsottuna)
Milan Mijatović (VRL-02753) - Bifrons VH24-031-0166 (11v) CIC1
Kenttämestaruudet 2026
Tellu oli isin sylissä. Hän ei olisi halunnut, ja vain tata olisi kelvannut. Paremman puutteessa Tellu oli kuitenkin tarrautunut isiin. Tata ei nimittäin ollut kotona, vaan tulisi yhden yön päästä. Sitä isi hoki, kun Tellulla oli välillä ihan kestämättömän paha mieli. Tellu olisi halunnut tatan heti. Hänen kuului olla kotona, lukea Tellulle iltasatu, silittää Tellu uneen, pussailla Tellun poskia loputtomasti ja leikkiä, leikkiä, leikkiä.
Isi ei ollut ihan varma, tulisiko Tellulle pahempi vai parempi mieli toisen vanhempansa näkemisestä television kautta, mutta kun pieni tyttö oli alkoi kitistä taas ties monennenko kerran sinä iltana, isi avasi telkkarista Kenttämestaruudet.
"Tellu. Ka. Tata on pian telkkarissa."
Ainakin Hello toivoi niin. Hän ei ollut koskaan pitänyt urheilun katselemisesta, ei edes hevosurheilun. Hän oli katsonut ne puolisonsa muutamat televisioidut kilpailut, jossa tämä oli ollut, mutta ainoastaan tietokoneen kautta. Niissä oli saanut kelata suoraan oikeaan kohtaan, kunhan ei alkanut katsoa heti kun kilpailut alkoivat. Nyt telkkarista näkyi estehyppyjä, ja radalla oli joku toinen tyyppi. Hänellä oli samanlainen arvaamaton pitkäjalkainen hevonen kuin Milanilla, mutta ruskea.
"Kato. Heppa hyppää, huii", Hello selosti Tellulle, ja Tellunkin suru helpottui. Hän tykkäsi hepoista niin kuin tatakin.
Siinä oli ihan hyvä olla nyt, isin sylissä, ja katsoa telkkaria. Tellu ei useinkaan saanut katsoa, ja se oli kovin hypnoottinen laite. Heppakisat olivat vähän tylsiä, kun tata ei isin lupauksista huolimatta ollut telkkarissa, mutta Tellua väsytti, joten hän nojasi isin rintaan ja katseli. Haukotuttikin. Tellu heräsi kunnolla, kun isi ryhdistäytyi hänen allaan.
"Se on tata", isi sanoi.
Hello osasi lukea televisiosta, vaikka Tellu ei osannut. Se on aikuisten ja isompien lapsien supervoima. Sen avulla hän tiesi jo ennen kuin Milania näytettiinkään, että nyt on hänen vuoronsa. Milan Mijatović, alanurkassa luki, ja Bifrons, ja Hello luki sen ääneen.
"Tata", Tellukin tunnisti, kun telkkarissa näytettiin läheltä tatan naamaa.
"Tata hyppää nytte", isi kertoi ja laittoi vähän lisää ääntä televisioon. Hän halusi kuulla, mitä Milanista sanottiin. "Katotaan."
Tellu ei sellaisia ehtinyt kuunnella. Hän katsoi telkkarissa olevaa isäänsä silmät suurella. Tata ei hymyillyt yhtään. Se näytti oudolta. Hän hymyili melkein aina Tellulle.
"Piffe", Tellu tunnisti hevosenkin, vaikka sekin näytti oudolta telkkarissa. Ihan niin kuin sillä ei olisi hiuksia ollenkaan, pelkkiä palloja vain niskassa. Häntä sillä sentään oli, ja Tellu olisi tykännyt ihan kauheasti vetää siitä, mutta ikinä hän ei saanut. Vielä joku päivä hän sen tekisi.
Nyt Biffe ja tata olivat kuitenkin telkkarissa ja poissa Tellun ulottuvilta. He hyppivät esteitä niin kuin joskus kotonakin. Tellu katsoi monta hyppyä alahuuli yhä vaarallisemmin väristen, mutta käätyi sitten isin sylissä ja painoi kasvonsa isin rintaan. Tuli niin tosi paha mieli. Tata hyppi jossain telkkarissa, ja Tellu oli isin kanssa ihan kahdestaan kotona. Isikin oli ihana, mutta Tellu halusi molemmat vanhempansa, ja nyt heti. Isi halasi Tellua kovasti, mutta Tellu alkoi silti itkeä. Vaikka tyttö tykkäsi hepoista, hän inhosi heppakisoja. Niiden takia tata aina lähti, ja vaikka isi sanoi hänen tulevan yhden yön päästä takaisin, yksi yö oli ikuisuus. Tellu ei piitannut yhtään, vaikka tata tai Biffe olisivat olleet minkälaisia kenttämestareita, kunhan he vain tulisivat nyt heti kotiin.
Marc di Bianchi (VRL-10337) - Sinevan Charlemagne VH23-031-0034 (8v) Helppo
En mä ehkä ollut ikinä ajatellut, jotta Leosta voisi olla mestaruustasolle. Eikä punarautias omalla tavallaan ollutkaan mestaruustason ratsu, mutta se, jotta me päästiin edes jotain kautta mukaan kenttämestaruuksiin, oli enemmän kuin iso juttu meille. Leon kanssa oli tehty kuitenkin töitä, jotta tulostaso oli saatua vakiinnutettua ja meidän matkallemme oli kyllä mahtunut ripakopallinen virheitäkin.
Kuitenkin meidän tiemme oli vienyt kaikkien vaikeuksien ja voittojen kautta tähän pisteeseen, jossa me oltiin Pyökkipolun pihamaalla. Olin käyttänyt aamulla enemmän kuin tarpeeksi aikaa siihen, jotta olin saanut punarautiaan harjan taipumaan mahdollisimman siisteille leteille, joista oli ollut jollain tasoa helppo muokata sykeröt. Vieläkään koko jono ei ollut todellakaan nättejä, mutta vuosien saatossa olin saanut palautettua huomattavasti paremmin mieleeni letittämisen sekä sykeröiden ompelemisen. Mä olin kiitollinen siitä, jotta me oli saatu Leon kanssa ehjä kisakausi alle, sillä kenttäkausi suomessa ei todellakaan ollut pitkä.
Menestyminen ei myöskään ollut millään tasolla mun mielessäni tänään. Ainut mitä me Leon kanssa tehtäisiin, olisi nauttiminen jokaisesta osakokeesta, joka me tultaisiin ratsastamaan, sillä ikinä ei tiennyt olisivatko nämä meidän viimeiset yhteiset hetkemme.
Samuel Vainio (VRL-10337) - Silverfoxes Hell or Highwater VH21-011-0044 (12v) CIC2
Kimossa orissa oli ehkä alkanut hiljalleen näkymään merkkejä kilometreistä ja pitkästä kisaurasta. Eihän Harri ollut vielä mitenkään ikäloppu, mutta silti sen elämään oli mahtunut paljon. Mä olisin aina ja ikuisesti kiitollinen kimolle orille siitä, mitä Harri oli mulle mahdollistanut.
Kenttämestaruudet olisivat mahdollisesti meidän viimeiset kilpailumme, sillä halusin tarjota Harrille mahdollisimman mukavat ja hyvät eläkepäivät. Vaikka meistä ei virallisia mestareita tulisikaan, enkä mä toisaalta uskonut, jotta me välttämättä kerättäisiin mitään huipputulosta, mä aioin nauttia jokaisesta hetkestä, jonka me viettäisimme niissä kolmessa osakokeessa, jotka rakentaisivat meidän kenttäsuorituksemme. Sen, jota ei todellakaan kilpailtu CIC4 tasolla, mutta jossa me oltiin mestareita tapahtui, mitä tapahtui.
Olin myös tyytyväinen siitä, että meidän ei tarvinnut lähteä mitenkään pitkän matkan päähän tälle kisareissulle, sillä kenttämestaruus ratsastettiin tänä vuonna ihan kotosuomessa. Samalla se tarkoittaisi sitä, että Feetulla voisi olla seuraamassa meidän suorituksiamme ja mahdollisesti juhlimassa onnistumistamme. Tokihan monet varmasti minua taitavammat ratsastajat olisivat laittaneet kaikkensa näihin kisoihin, sillä ei todellakaan ollut joka viikkoista, että suomessa kisattaisiin tällaisissa kisoissa. Yritin kuitenkin parhaani mukaan unohtaa kaikki muut ratsukot ja vain keskittyä omaan suoritukseemme. Kenenkään muun ratsastus ei tulisi vaikuttamaan siihen, miten me tulisimme tanssimaan koulukokeessa tai lentämään maasto- ja rataestekokeilla esteiden ylitse. Kukaan muu ei tulisi vaikuttamaan siihen millaisen tuloksen me tekisimme tässä omassa mestaruustaistossamme.
Minulle näissä mestaruuksissa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Harri.
Janna Heglund (VRL-10337) - Bring me my toast xx VH20-006-0160 (10v) CIC2
Katselin kirjavaa tammaa, joka kuunteli kisapaikan ääniä korvat hörössä. Tammasta huomasi kuinka se nautti olla kisapaikoilla ja miten siinä oli omalla tavallaan erilainen olotila kotiin verrattuna. Vaikka kirjava ei kotioloissakaan ollut mikään ruutitynnyri, oli siinä kuitenkin omalla tavallaan erilainen terävyys kotipihan ulkopuolella. Silti kirjavasta tammasta oli tullut mun luottopakki, vaikka ehkä sitä ei voinut ihan ensimmäisenä uskoa - varsinkaan kun tamman suonissa virtasi täysi veri. Paahtis oli kuitenkin vienyt minua elämässä eteenpäin monella eri tasolla ja tavalla. Ylä- ja alamäistä huolimatta kirjava tamma oli ollut aina oma peruskallio elämässäni ja ennen kuin olin edes itsekään tiennyt asiasta mitään, oli kirjava päässyt jo opettamaan seuraavaa polvea ratsaille.
Kirjava tamma oli sen jälkeen opettanut myös rakkaan aviomieheni ratsastamaan, ja sen kanssa Elli oli päässyt kokemaan ensimmäisiä kisakokemuksiaan. Nyt olisi meidän aikamme kokea viimeiset kilpailumme hetkeen, sillä seuraavana kesänä Paahtiksen olisi aika opettaa seuraavaa kisaratsuani hevosen elämään. Sitä ennen aikoisin nauttia täysin rinnoin jokaisesta hetkestä, jonka viettäisimme kenttämestaruuksissa. Vaikka emme ehkä tulisikaan ottamaan sitä kirkkainta sijaa näissä kilpailuissa, jokainen hetki, jonka tulisimme viettämään kisa-areenoilla olisi meille tärkeä ja aikoisin nauttia niistä täysin rinnoin.
Paahtis nautti kenttäkisoista täysin rinnoin ja senkin puolesta olin onnellinen, jotta juuri kenttämestaruudet jäisivät meidän viimeiseksi kenttäkilpailuksemme. Kirjava tamma olisi minulle silti aina kenttämestari, olisi lopullinen sijoituksemme mikä olisikaan.
Serena Malvalehto (VRL-09334) - I See Dead Rainbows VH21-031-0312 (30v) CIC3
Kuten aina
Yritin painaa mieleeni, miltä Edda tuntui juuri siinä hetkessä.
Se osoittautui hankalaksi lähinnä siksi, ettei tuntemuksessa ollut mitään muistamisen arvoista, ei mitään erityistä pohjavirettä. Tamma kulki vasemmassa laukassa aavistuksen liian pitkänä, kuten aina, nojasi sisäpohjetta vasten niin kuin sen tapana oli ja olisi mielellään käyttänyt kentän aidalle heittämääni pusakkaa syynä siihen, ettei kulmaa tarvinnut ratsastaa kunnolla.
“More leg.”
“I know.”
“Knowing is not doing.”
Gerardo seisoi aidan vieressä höyryävä teekuppi kädessään, jotenkin syksyn harmaaseen kuulumattoman ruskeana Ranskan kesän jäljiltä. Höyry haihtui kolean sateisista päivistä kuiskivaan tuulee melkein saman tien. Neljä päivää myöhemmin Edda starttaisi Kenttämestaruuksissa ja miehen vierailu Kuunokkaan oli sattunut sopivaan saumaan viime hetken preppauksille kouluosuutta varten. Gee saattoi olla monta asiaa, mutta ratsastukseen hän suhtautui liiankin suurella vakavuudella.
“You are carrying her again.”
Käytin enemmän jalkaa. Vaadin Eddaa kantamaan oman etuosansa. Tamma protestoi kahdella askeleella, huokaisi marttyyrin lailla ja teki sitten juuri sen mitä pyysin. Olin käynyt saman keskustelun sen kanssa vuosien aikana niin monta kertaa, että olisin osannut sen ulkoa.
Tänään laskin niitä jostain syystä.
“Don't slouch!”
Suoristin itseäni. Edda käytti tilanteen hyväksi ja alkoi valua taas alta. Se oli hyvin sen tapaista. Kouluosuus oli aina kuulunut sen kompastuskiviin, ihan alusta asti. Muistin yhä kun se kerran–
“What's wrong?” Gerardon ääni keskeytti taas ajatukseni.
“Nothing.”
“You're riding like something.”
“I'm riding exactly the same.”
“That's the problem.”
Pysähdyin Gerardon eteen ottamaan moitteet vastaan. Sen sijaan mies silmäili ruunikkoa kuin arvioiden samalla kun siemaili teetään.
“She needs more practice, more routine. You both. Maybe after the Championships you should have her on a more regular schelude.”
“No.” Katselin horisonttiin jossa metsän reuna oli alkanut vaihtaa väriään syvästä vihreästä keltaisen ja oranssin vivahteisiin. Pohjoistuuli tunkeutui kylmänä hupparin sisään nyt kun emme liikkuneet. Syksy oli ihan oikeasti saapunut.
“No?”
“She's done.”
Gerardo laski teekupin hetkeksi alemmas.
Kannustin Eddan raviin ennen kuin kulmiaan kurtisteleva mies ehti kommentoida. En ollut tänään sillä tuulella, että olisin jaksanut jutella niitä näitä tämän kanssa. Tamma pälyili taas tuulessa hiljaksiin heilahtelevaa takkiani, tai ehkä se olinkin minä joka olin kiinnittänyt siihen tarpeettoman paljon huomiota kananlihalle nousseiden käsivarsieni vuoksi. Gerardo huikkasi hakemaan pidempää askelta suorille. Valmistelin kulman hyvin, pyysin lisää liikettä. Pitkällä sivulla tunsin Eddan ensimmäistä kertaa todella liikkuvan allani eikä vain suostuvan kuljettamaan minua.
“There,” Gerardo sanoi. “Now you have a horse.”
Hymyilin hieman. Neljä päivää.
Eddan kanssa ei enää nykyään tarvinnut tehdä mitään suurta. Huomenna kevyt maasto. Torstaina kävelyä. Perjantaina lähtö. Tamma tiesi kyllä jutun juonen pusertamattakin. Se olin minä joka halusin jostain syystä tehdä asiat pilkulleen. Lähtölistojen tulostus. Varusteiden tarkastus. Satula ja suitset pitäisi öljytä, loimet ja huopa pestä. Uusi letityslanka piti muistaa ostaa.
Silmäkulmasta näin Gerardon ristivän kätensä rinnalleen. Mies teki niin kun alkoi turhautua. Ainakin yleensä. Pysäytin jälleen tummien silmien arvioivan katseen alle ja annoin ohjien valahtaa käsistäni. Edda venytti kaulaansa kurkottaakseen muutaman ruohonkorren aidan ali.
“What?” Gee huokaisi.
“Nothing?”
“That's twice you've said nothing today.”
Katsoin Eddan korvien välistä tyhjälle kentälle. Neljän päivän päästä lähtisimme Pyökkipolkuun. Kisaisimme. Tulisimme takaisin. Arki jatkaisi pyörimistään kuten aina, mutta ilman lähtölistoja, viimeisiä silauksia tai seuraavaa kertaa, jolloin pitäisi saada tamman laukasta vähän enemmän irti.
Olin odottanut päätöksen tekemisestä asti, että jossakin vaiheessa se tuntuisi erilaiselta.
Ei tuntunut.
“Shouldn't it feel different?”
Gerardo kohautti olkapäitään.
“Why?”
En keksinyt ainuttakaan hyvää vastausta.
Mikael Hoffrén (VRL-09334) - Nox Gin Silver VH22-031-0082 (30v) CIC2
Noir, c'est noir
Aamu oli harmaa sillä epätoivoisella tavalla, johon vain Suomen syyskuu pystyi. Taivas roikkui metsän yllä raskaana ja alakuloisena, ja yön sade näytti imeneen Pyökkipolun pihasta viimeisetkin värit. Ei sillä, että niitä olisi ollut alun perinkään liikaa, luulenpa.
Maneesin seinustalla trailerit seisoivat riveissä märkinä ja likaisina. Renkaat olivat jauhaneet pihan ruskeanmustaksi velliksi ja seurasin, kuinka jokainen ohi ajava auto roiski edellisten kylkiin uuden kelmeän kerroksensa, koska ilmeisesti kuraa ei vielä ollut tarpeeksi. Kentän tyhjä katsomo näytti siinä maisemassa yhtä ankealta kuin kaikki muukin. Sen alle oli tuuli ajanut kuolleita lehtiä ja yhden sinisen kertakäyttöhansikkaan. Ilmassa tunkkaisena riippuvat lahoavan maan, pakokaasun ja lannan hajut antoivat täydellisen silauksensa koko komeudelle.
Olin katsellut sinistä hanskaa viimeiset kymmenen minuuttia. Se pisti maisemasta esiin tavalla joka vitutti minua. Mietin, mitä se teki siellä.
Hörppäsin viimein kädessäni kylmenevästä pahvimukista mustaa kahvia ja sylkäisin sen saman tien suustani tummaksi täpläksi sameaan liejuun. Hyi helvetti. Viskasin mukin kahveineen päivineen pois sinisen hansikkaan seuraksi.
Silver pärskähti elettäni. Se seisoi vieressäni toinen takajalka levossa, yhtä harmaana kuin yllä levittäytyvät pilvet. Hetken minua mulkoiltuaan ori jatkoi aamupalansa mässäilyä sellaisella tyyneydellä, jota pidin siinä tilanteessa melkein loukkaavana.
Kenttämestaruuspäivä oli alkanut.
Puoli yhdeltä taivas oli tummunut teräksiseen. Olin juuri vaihtanut kilpailuvarusteet ylleni, mutta vaaleisiin housuihin oli jo ehtinyt eksyä muutama rapatippa ja koulusaappaat näyttivät suorastaan irvokkailta.
Alkoi sataa uudestaan.
Ei kunnolla. Kunnon sateessa olisi ollut sentään jotain järkeä. Tämä oli ohutta, kylmää tihkua, joka lähinnä leijaili liian kevyenä kastellakseen. Sen ainoa tehtävä oli kiristää hermoja. Hajukirjoon olivat nyt liittyneet paistorasva, hiki ja märkä hevonen, ja välillä tupakansavu aina kun tuuli kääntyi pohjoiseen. Ihmisten puhe puuroutui kaiuttimien säriseviin kuulutuksiin ja jostain kuuluvaan musiikkiin, kaikki vähän liian kovana ja liian läheltä. Joku muu olisi ehkä kutsunut sitä kilpailutunnelmaksi.
“Tässä,” kuului takaani. Vihdoin. Ei siihen ollut mennytkään kuin ikuisuus. En muistanut tämän uuden groomin nimeä, joku Jenna tai jotain. Katsoin Silveriä.
“Turparemmi on yhden reiän liian löysällä.”
Hoitaja vilkaisi hevosen suitsia.
“Se on samassa kuin viimeksi.”
Tiesin sen.
“Kiristä silti.”
Hän ei sanonut enää mitään, kiristi vain hihnaa nahan valittaessa narahtaen ja ojensi sitten ohjat minulle.
Kenttä oli seitsemänkymmentä metriä leveä ja kahdeksankymmentä pitkä. Siitä huolimatta jokainen paikalla oleva ratsukko onnistui jotenkin päätymään tielleni jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Silver sentään näytti kuuluvan maisemaan: liejuuntunut pohja oli värjännyt oriin vatsan ja kyljet tahmealla, ruskealla kerroksella, kaula oli hiestä tummunut ja suusta roiskunut valkoinen vaahto erottui siitä vastenmielisen kirkkaana.
Ympärysaidan kolmas tolppa vasemmalta oli vinossa. Olin katsellut sitä viimeiset kuusi kierrosta. Aloin vihata sitä.
Silver palautti huomioni painamalla taas ohjaa vasten. Se oli tehnyt sitä siitä hetkestä alkaen, kun olin noussut selkään.
Tein puolipidätteen.
Se painui kovempaa.
Tein toisen.
Tiesin jo, ettei kolmas samanlainen ratkaisisi mitään.
Tein sen silti.
Samalla huomasin Miron rullanneen kentän laidalle. Se oli löytänyt jostain korvapuustin. En tiennyt mistä. Olin kulkenut saman ankean kahvion ohi kahdesti eikä siellä ollut ollut mitään syötäväksi kelpaavaa. Vain sitä öljynmustaa ja lähes yhtä sakeaa kahvia. Sieraimiini leijaili hento lämpimän kanelin tuoksu.
“Miska.”
En vastannut.
“Päästä siitä vähän irti.”
“Se roikkuu kädellä.”
“Niin roikkuu, ja sinä roikut toisessa päässä.”
Mulkaisin Miroa tiukasti.
“Minä ratsastan tätä.”
Se oli ala-arvoista, tiesimme molemmat sen.
Miron kasvoilta ei kadonnut mitään suurta, suupieli vain liikahti asteen alemmas ja katse käväisi hetken Silverissä ennen kuin palasi minuun. Hän haukkasi puustiaan. Veljessäni oli monia vastenmielisiä ominaisuuksia. Kyky tietää, milloin keskustelua ei kannattanut jatkaa, oli sillä hetkellä niistä ärsyttävin.
Käänsin oriin voltille.
Sateen tummentama ura litisi kavioiden alla. Katsoin horisonttia, jossa metsä seisoi valottomana, tummana kaistaleena. Sen yläpuolella pilvet olivat tiivistyneet nopeasti yhdeksi raskaaksi kanneksi. Toivoin sen pitävän vuoroomme asti.
Jossain kaiuttimessa nainen kehtasi pyytää kilpailijoilta kärsivällisyyttä. Ääni särkyi metalliseksi, kirskahtelevaksi sirinäksi juuri sanan pahoittelemme kohdalla. Lähdöt olivat kuulemma kaksikymmentäviisi minuuttia myöhässä. Siihen epäilemättä saisi lisätä ainakin viisitoista ennen meidän vuoroamme.
Laatuarvostelun sivujen siistimistä.
Naella VRL-12320
Veera R. VRL-10735
kerjlaatuarvostelu@gmail.com